Kun Ruotsi vakoili Suomea: 50 vuotta naapurusten suhteiden aallonpohjasta

Seuraavan kirjan taustatyötä tehdessäni olen tutustunut Suomen ja Ruotsin perinteisesti hyvien suhteiden vaiheeseen, jossa kaikki näytti menevän pieleen.

Nyt tilannetta on vaikea kuvitella, koska Suomen ja Ruotsin välit eivät ehkä koskaan ole olleet yhtä läheiset kuin nyt. Tämän todisti aiemmin yhteispohjoismaiseen yhteistyöhön joskus aiemmin hieman negatiivisestikin suhtautunut tasavallan presidentti Alexander Stubb, kun hän Tukholmassa huhtikuussa kertoi, että ei ole koskaan tuntenut yhtä ruotsalaiseksi kuin nyt.

Ei siis ihme, että Suomessa ei ole muisteltu maiden välisten suhteiden aallonpohjaa, joka saavutettiin tasan 50 vuotta aiemmin, keväällä 1974. Tuolloin Suomen ja Ruotsin välillä vaihdettiin kitkeriä viestejä Ruotsin Suomessa tekemästä vakoilusta ja siitä, kuinka ruotsalaiset olivat valehdelleet suomalaisille. 

Ruotsalaisten sumutus paljastui Suomelle osittain vahingossa. Vahinko tapahtui alkujaan jo vuonna 1970, kun Ruotsin salaisen tiedusteluorganisaatio IB:n ja Ruotsin signaalitiedustelusta vastaavan FRA:n radiokuunteluun käyttämä pieni moottorivene Whirling Dervish ajoi karille Haminan edustalla Lopaskarin saaren rantavesillä. Kuuntelukäyttöön otetun siviiliveneen miehistö oli heittänyt kuuntelutoiminnassa käytetyn radiolaitteiston ja nauhurin mereen, kuten ohjeissa kerrottiin. Miehistö pelastautui, vene korjattiin ja näytti siltä, että kukaan ei saisi tietää asiasta mitään.

Vuonna 1973 toimittajat Jan Guillou ja Peter Bratt julkaisivat Folket i Bild/Kulturfront-lehdessä artikkeleita, jotka kertoivat Ruotsin salaisesta IB-tiedusteluorganisaatiosta. IB oli niin salainen, että edes Ruotsin parlamentilla ei ollut tietoa sen olemassaolosta. IB oli Guilloun ja Brattin artikkeleiden mukaan ylläpitänyt luetteloita ruotsalaisista kommunisteista, tunkeutunut useiden vieraiden valtioiden suurlähetystöihin - ja suorittanut aktiivista vakoilua Suomessa. Tiedustelun kohteena oli ensisijaisesti Neuvostoliitto, mutta samalla vakoiltiin myös Suomea.

Guilloun ja Brattin artikkelit ja Brattin seuraavana vuonna IB:stä kirjoittama kirja olivat valtava skandaali Ruotsissa. Paitsi että kyse oli salaisesta tiedustelutoiminnasta, IB:n kerrottu läheinen yhteistyö CIA:n ja Israelin Shin Betin kanssa oli myös ristiriidasssa Ruotsin virallisen puolueettomuuspolitiikan kanssa. IB-skandaali herätti huomiota myös Suomessa, koska Guillou ja Bratt kertoivat Ruotsin vakoilusta Suomen alueella varsin tarkkoja tietoja. Kerrottiin muun muassa että ruotsalaisilla siviililentokoneilla oli tehty valokuvauslentoja Suomen sotilaallisten ja strategisten kohteiden luona ja että ruotsalaiset tekivät säännönmukaisesti radiotiedustelua Suomen alueella, muun muassa Imatralla ja Lapissa. Lisäksi kerrottiin Whirling Dervishin karilleajosta.

Ruotsalaiset kiistivät tai vähättelivät kerrottuja asioita, mikä olikin suhteellisen helppoa, sillä konkreettisia todisteita toiminnasta ei ollut. Ruotsin ulkoministeri muun muassa kertoi Yleisradiolle, ettei Suomessa ole toiminut ruotsalaisia vakoilijoita. Whirling Dervish -kuuntelualuksen sanottiin tehneen toimiaan aivan laillisesti kansainvälisillä merialueilla ja käyneen Suomessa ainoastaan tankkaamassa. Joka tapauksessa Suomen Tukholman suurlähettiläs Max Jakobson kävi helmikuussa 1973 jättämässä asiasta suullisen vastalauseen Ruotsin ulkoministerille. Lopulta presidentti Urho Kekkkonen ja Ruotsin pääministeri Olof Palme tapasivat Tukholmassa 17.3.1974, jonka jälkeen katsottiin, että IB-asia Suomen ja Ruotsin välillä oli loppuunkäsitelty.

Vaan eipä ollut. Toukokuussa 1974 Suojelupoliisi ja puolustusvoimat kävivät nostamassa Guilloun ja Brattin julkaisemien tietojen perusteella Whirling Dervishistä neljä vuotta aiemmin Lopaskarin rantavesiin heitetyt laitteet. Suomen aluevesiltä löydetyt vakoiluvarusteet olivat jo sinällään raskauttavia todisteita, mutta vieläkin ikävämpää ruotsalaisten kannalta oli se, että nauhuri ja radio olivat olleet käytössä ja niillä oli ilmeisesti kuunneltu myös Suomen viranomaisten radioliikennettä Suomen alueella. Ruotsalaisten selitykset siitä, että kuuntelua olisi tehty vain kansainvälisillä vesillä, osoittautuivat siis palturiksi. Toukokuun viimeisenä päivänä 1974 ulkoministeriön poliittisen osaston päällikkö Matti Tuovinen ohjeisti Suomen Tukholman suurlähettilään Max Jakobsonin presidentti Kekkosen pyynnöstä esittämään jälleen vastalauseen ruotsalaisten toiminnasta. Vastaavia diplomaattisia ukaaseja ei Suomen ja Ruotsin välillä liene esitetty tämän jälkeen.

UM:n 31.5. 1974 päivätty muistio, jonka pohjalta Suomen Tukholman suurlähettiläs esitti vastalauseensa Ruotsin ulkoministerille IB:n toiminnasta Suomen alueella.

Lopaskarin läheisyydestä nostetuista varusteista eivät suomalaiset turvallisuusviranomaiset tuoreeltaan huudelleet. Heinäkuussa 1976 iltapäivälehti Expressenin toimittajat kävivät etsimässä Whirling Dervishistä mereen heitettyjä vakoiluvälineitä Lopaskarin vesiltä niitä löytämättä. Toimittajat esittivätkin epäilyn, että joku muu oli käynyt noutamassa radio- ja nauhoituslaitteiston jossakin vaiheessa.

Suomen Tukholman suurlähetystä referoi UM:lle Expressenin juttua, jossa ihmetellään Whirling Dervishin kadonneita kuuntelulaitteita.

Oma kysymyksensä on, oliko IB:n toiminta Suomessa Suomen omien tiedustelu- ja turvallisuusviranomaisille täysin tuntematonta toimintaa. Keväällä 1974 Ruotsin puolelta oli yritetty hillitä suomalaisten poliittisten päättäjien haluja saada tietoa IB:n tekemisistä kyselemällä että pitäisikö Suomen ja Ruotsin yhteisistä tiedusteluhankkeistakin sitten kertoa julkisuuteen. Tiedusteluyhteistyötä siis oli, eikä sitä voi pitää erityisen yllättävänä, olihan molemmilla mailla tarve saada tietoa Neuvostoliiton sotilaallisista kyvyistä ja aikeista.

Joka tapauksessa sisäministeriö oli jo huhtikuussa 1974 kertonut KRP:n tekemien tutkimusten jälkeen, että ainakaan Suojelupoliisilla ei ollut yhteistyötä IB:n kanssa. Ja jo aiemmin eli marraskuussa 1973 puolustusvoimien tiedustelupäällikkö eversti Heiskanen oli käynyt selostamassa ulkoministeriön poliittisen osaston päällikölle näkemyksiään IB-jupakasta, kuten Matti Tuovisen “erittäin salainen” -leimalla varustetusta muistiosta käy ilmi. Everstin mukaan “puolustusvoimain tiedustelupalvelulla ei ole minkäänlaista toiminnallista yhteistyötä IB:n kanssa”. Heiskanen kuitenkin kertoi, että Suomen tiedustelupäällikkö on vuosittain tavannut IB:n johtajan eli Birger Elmérin. Oletettavaa on, että kahden sotilastiedustelupomon kesken ei keskusteltu pelkästään säästä.

Eversti Heiskanen toisti keskustelussa myös ruotsalaisten selityksen, että karille vuonna 1970 ajanut vene varmaankin oli ollut matkalla tankkaamaan suomalaiseen satamaan. Heiskasen mukaan hän oli “vakavasti varoittanut IB:tä harjoittamasta toimintaansa Suomen alueella; jos tällaista todetaan ja tiedustelijat saadaan kiinni, heitä rangaistaan Suomen lakien mukaan”. Tällainen varoitus sotilastiedustelupalvelun johtajalta toiselle kuulostaa kyllä lähinnä surkuhupaisalta ja on ehkä keksitty ulkoministeriön ahdistusta helpottamaan.

UM:n poliittisen osaston päällikkö Matti Tuovisen muistio, jossa referoidaan puolustusvoimien tiedustelupäällikön kertomia tietoja IB:n toiminnasta Suomessa.

Everstin ja sisäministeriön kertomuksia Suomen turvallisuus- ja tiedusteluviranomaisten tietämättömyydestä IB:n toiminnasta Suomessa voi myös verrata siihen, mitä Suomessa muutaman operaation suorittanut IB:n entinen työntekijä Jan Leijonhielm on pari vuotta sitten julkaistuissa muistelmissaan kertonut. Leijonhielmin mukaan IB:n toimijoiden yhteistyö Suomen poliisin ja puolustusvoimien edustajien kanssa sujui mallikkaasti, varsinkin pohjoisessa. Lisäksi Leijonhielm kertoo useista IB:n korkea-arvoisista tietolähteistä puolustusvoimissa.

Voi tietenkin olla, että yhteistyökumppanit ja lähteet ovat olleet tietämättömiä Leijonhielmin ja tämän kollegoiden taustasta ja yhteistyötä tehtiin ja tietoja annettiin muuten vain mukaville naapurin miehille. Tai voi olla, että Leijonhielm ei kerro totuutta.

* * *

IB-tapauksen relevanssi tänä päivänä voi olla vähäinen, koska Suomen ja Ruotsin välit ovat nyt aivan erilaiset: molemmat maat kuuluvat EU:hun ja Natoon ja maiden puolustusvoimat harjoittelevat tiiviisti yhdessä ja epäilemättä jakavat tiedustelutietoakin rutiininomaisesti. Yksi asia ei kuitenkaan ole kadonnut: Suomen itäpuolella sijaitsevan valtion muodostama sotilaallinen uhka. Vuonna 1974 valtio toki tunnettiin vielä nimellä Neuvostoliitto. Tarve itäisen naapurin sotilaallisista kyvyistä ja aikeista ei ole kadonnut minnekään, päinvastoin.

Henkilökohtainen motiivi taas on ollut saada tietoa ja ymmärtää 70-luvun alun tiedustelutoimintaa Suomessa. Sitä on Ulkoministeriön arkistosta ja lähdekirjallisuudesta saatukin. Tuloksia on toivottavasti luettavissa ensi syksynä.

Lähteet:

Jan-Olof Grahn: Om Svensk signalspaning. Kalla kriget. Medströms Bokförlag 2019

Jan Leijonhielm: Ett svenskt leijon. Medströms Bokförlag 2022.

Juhani Suomi: Urho Kekkonen 1972-1976, Liennytyksen akanvirrassa. Otava 1998.

Ulkoministeriön arkisto