Kuusi sarjasuositusta Dekkariviikolta

Midjourney-tekoälyn näkemys mahdollisimman kliseisestä agenttikirjan kannesta.

Viime viikolla vietetyn Dekkariviikon aikana kerroin sosiaalisen median tileilläni dekkari- ja trillerisarjoista, jotka ovat vaikuttaneet omien kirjojeni syntyyn. Olen koonnut tähän blogikirjoitukseen viikon suositukset.

John le Carré: Karla-trilogia 

Aloitan John le Carrén Karla-trilogialla, koska tätä paremmin ei tiedustelumaailmaa ole kuvattu. Le Carré palasi samoihin hahmoihin/maailmaan myöhemminkin, mutta tämä trilogia muodostaa modernin agenttifiktion kovan ytimen.

Kaikissa kolmessa kirjassa (Tinker tailor soldier spy, The honourable schoolboy, Smiley’s people) ja oikeastaan melkein kaikissa le Carrén kirjoissa on vähän sama kerronnallinen tapa kuin Tolkienin Taru sormusten herra -teoksessa: tarinassa viitataan jatkuvasti menneisyyteen, jota ei kuitenkaan täsmällisesti selitetä. Mutta siinä missä Tolkienin kertojien menneisyys on loistava ja ihailtu, le Carrén kirjoissa menneisyys on ihan samaa paskaa kuin nykyisyyskin.

Kirjojen päähenkilö George Smiley (joka oli esitelty jo le Carrén aiemmissa kirjoissa) on kyllä hieman hobittimainen hahmo: ei tippaakaan toiminnallinen vaan hiirenharmaa aisankannattaja, joka on jo eläkkeellä tai ainakin Circus-organisaation ulkopuolella. Hän on siis samanaikaisesti sekä ulkopuolinen että sisällä. Tällainen kaksoisrooli on tyypillinen le Carrén muillekin kirjoille.

Le Carrén kerrontatapa ja kieli ovat haastavia: lauseet ja kappaleet ovat pitkiä ja mutkikkaita ja juonen kannalta keskeisiä asioita on kätketty jonkin sivulauseen perimmäiseen nurkkaan. Juonet kirjoissa eivät ole erityisen mutkikkaita: dekkaritermein le Carrén kirjat eivät juurikaan ole whodunit- vaan howdunit-kirjoja (tai ehkä whydunit).

Mick Herron: Slough House -sarja

Jos le Carré on nykyaikaisen agenttifiktion Tolkien, niin Mick Herron on genren George R.R. Martin: nuorempi, tylympi ja rivompi. Perusasiat ovat samat: salainen turvallisuusorganisaatio, kyyniset valtapelit ja niiden rattaissa jauhautuvat ihmiset. Mutta jos le Carrén hahmoilla on tweed-takkiensa taskuissa vielä hitunen sivistystä, häpyä ja luhistuneen imperiumin taikapölyä,  Slough House -sarjan henkilöiden farkkujen taskuissa on lähinnä kokaiinia ja ryppyisiä kuitteja.

Vertaus Martiniin on sikälikin toimiva, että Martinin tavoin Herron ei ujostele päästää päiviltä sarjassa pää- tai ainakin näkökulmahenkilöksi nousseita hahmoja. Mutta kaikkien hahmojen yläpuolelle sarjassa nousee pierulta, viskiltä ja tupakalta tuoksuva Jackson Lamb, George Smileyn tavoin Saksassa kenttähommissa pätevöitynyt entinen agentti ja kusipää.

Lambin menneisyyttä sarjassa paljastetaan herkullisen hitaasti. Kaikki muu kirjoissa onkin sitten nopeaa: ilmestysmistahti, juonenkäänteet ja hahmojen jatkuva banter eli itsetarkoituksellinen hauska leukailu. Yhtymäkohdat Iso-Britannian politiikkaan ovat selviä, esimerkiksi borisjohnsoniaanisen poliitikkohahmon kuvauksessa Herron ei pidättele kynäänsä lainkaan.

Muutenkin Slough House -sarja kasvaa "pelkästä" trillerikirjallisuudesta Brexitin jälkeisen Iso-Britannian kuvaukseksi, jonka symboli on likainen ja unohdettu talo ja sen toisiaan nälvivät työntekijät. Sen julkisivussa on vielä merkkejä menneisyyden suuruudesta, mutta lähinnä siksi että kukaan ei ole muistanut poistaa niitä.

Max Hertzberg: Stasi Vice/Reim -sarja

Hertzberg ei ole le Carrén tai Herronin kaltainen kirjallisuuden supertähti vaan enemmänkin tasaisella tahdilla omassa nichessään puurtava tekijä, joka ei ole syystä tai toisesta (vielä) breikannut. Oman ruutunsa Hertzberg on kuitenkin löytänyt: se on entinen Itä-Saksa ja sen salainen poliisi Stasi.

Stasi Vice -sarjan päähenkilö ja kertoja on Stasi-upseeri Karl Reim. Viinaan menevä ja kyyninen antisankari Reim ei niinkään ole kiinnostunut rikosten selvittämisestä vaan enemmänkin työn välttelystä ja luovimisesta kommunistisen järjestelmän syövereissä. Stasi Vice -sarjan parasta antia onkin Stasin ja DDR:n järjestelmän kuvaus: kirjojen juonet eivät välttämättä ole rikoskirjallisuuden terävintä huippua. Lähimmät vertailukohdat voisivat olla Martin Cruz Smithin Venäjälle sijoittuvat Arkadi Renko -kirjat tai Robert Harrisin Kolmannen valtakunnan salaisuus -romaani: niissäkin ympäröivän järjestelmän kuvaus on usein kiinnostavampaa kuin kirjan tapahtumat tai henkilöt.

Suosittelen Stasi Vicea kaikille, joita harppi-Saksaan sijoitettu kovaksikeitetty  dekkari kiinnostaa. Sävykästä kerrontaa halajaville tämä sarja ei ole omiaan.

Lee Child: Reacher-sarja

Reacher-kirjat ovat kuin Sandels-olut: kun pakkauksen avaa, tietää täsmälleen mitä saa. Tuote menee alas ongelmitta, täyttää tehtävänsä ja kumpikaan ei ole alan mielipidevaikuttajien top-10-listalla. Mutta silti/siksi Reacher-kirjat ovat täydellistä viihdettä.

Le Carrén, Herronin ja Hertzbergin maailmat ovat monimutkaisia paikkoja, joissa sellaiset määritelmät kuin "hyvä", "syyllisyys" ja "rikos" ovat sopimuksenvaraisia käsitteitä ja sopimusten ehdot muuttuvat nopeasti ja usein. Reacher-kirjoissa näin ei ole: hyvät ovat hyviä, pahat pahoja ja Reacher on Reacher. Konnia mätetään pataan tai heidät tapetaan kirjan loppuun mennessä. Lukijan tehtävänä on kestää kyydissä siihen asti.

Tavallaan Reacher-kirjat ovat jonkinlaisia kirjallisia fossiileja, paluu noiria ja kovaksikeitettyjä dekkareita edeltäneeseen cowboy-sankareiden aikaan. Tyypillisessä Reacher-tarinassa päähenkilö saapuu bussilla keskilännen pikkukaupunkiin, jonka sosiaalisen järjestyksen rikos tai rikokset ovat rikkoneet. Reacher ratkaisee rikoksen, jörnii paikallista naista, tappaa konnat ja lähtee seuraavalla bussilla kohti auringonlaskua.

Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta tällaisen arkkityyppi sen tarinan kertominen kiinnostavasti ja mukaansatempaavasti on pirun vaikeaa ja sen toistaminen kerta toisensa jälkeen on vielä vaikeampaa. Child onnistuu tässä, kerta toisensa jälkeen. Heikompia lenkkejä pitkään sarjaan toki mahtuu, mutta parhaat Reacher-kirjat ovat täydellisiä kuin jääkylmä Sandels saunan jälkeen: kesken ei voi jättää.

Philip Kerr: Berlin Noir -sarja

Philip Kerrin Berlin Noir -sarja (tai oikeastaan koko Bernie Gunther -sarja, josta Berlin Noir on virallisesti kolme ensimmäistä osaa) tutustuttaa lukijan Bernie Guntheriin, joka on yksityisetsivä ja selviytyjä. Ja kerrankin käsitettä "noir" on käytetty oikein: synkkää on eikä hyvää ja pahaa erota näissä kirjoissa oikein millään.

Sarja alkaa vuoden 1936 Berliinistä ja etenee eri puolille maailmaa aina vuoteen 1957 (joskin sarjan viimeinen osa palaa takaisin Berliiniin ja vuoteen 1928). Minusta kiinnostavimmat osat sarjaa ovat kolme ensimmäistä ja sarjan viimeinen osa Metropolis, joka muodostaa kauniin codan: Metropolis ilmestyi vasta Kerrin kuoleman jälkeen.

Varsinkin Berlin Noir -trilogia viittailee vahvasti pulp-kirjallisuuden perinteeseen: yksinäinen ja hieman liian nokkela yksityisetsivä, korruptoituneet vallanpitäjät, (tukahdutettu) seksuaalisuus ja suurkaupunki ovat tuttua aineistoa, josta Kerr ottaa tehoja irti. Lisäksi päähenkilö Bernie Gunther kompastuu kirjoissa tavan takaa todellisiin historiallisiin henkilöihin kuten Arthur Nebeen, Reinhard Heydrichiin ja jopa Josef Mengeleen.

Berlin Noir -trilogia ja Metropolis ovat suositeltavaa luettavaa, jos tv:ssäkin pyörinyt Babylon Berlin tai sarjan taustalla olevat Volker Kutscherin dekkarit ovat kolisseet. Dekkareina Kerrin kirjat ovat tiiviimpiä ja synkempiä kuin Kutscherin jahkailevat kirjat ja onnistuvat ehkä siksi kuvaamaan Berliiniäkin uskottavammin.

Jan Guillou: Hamilton-sarja

Kun venäläiset pykäävät vedenalaisia tukikohtia Ruotsin aluevesille tai ruotsalaisia panttivankeja täytyy pelastaa ulkomailta, apuun kutsutaan kreivi Carl Gustaf Gilbert Hamilton, ainakin Jan Guilloun luomassa kirjallisessa maailmassa. Ensimmäisen Hamilton-kirjansa Coq Rougen Guillou kirjoitti jo vuonna 1986 ja sen jälkeen Hamilton-kirjoja on tullut jo 15, uusin viime vuonna. Vuoden 1995 jälkeen ilmestyneet Hamiltonit ovat tosin monessa mielessä eri sarjaa kuin alkuperäiset 10.

Ensimmäisen Hamiltonin alaotsikko "Berättelsen on en svensk spion" lienee nyökkäys pohjoismaisen rikos kirjallisuuden jättiläisille eli Sjöwall-Wahlöö -kaksikolle, joiden ensimmäisen Beck-romaanin alaotsikko oli "roman on ett brott". Ainakin useammassa haastattelussa Guillou on kertonut, että kirjan idea tuli Guilloun luettua vankilassa Beck-romaaneja: miksi agenttikirjoihin ei voisi yhdistää yhteiskunnallista elementtiä samalla tavalla kuin Sjöwall ja Wahlöö tekivät dekkareissaan?

Yhteiskunnallista puolta kirjoissa edustaa päähenkilö Carl Hamilton, jolla Navy Seal -koulutuksensa ja aatelistaustansa lisäksi on menneisyys maolaisessa opiskelijaliikkeessä ja lämpimät välit palestiinalaisten tiedustelu- ja turvallisuuspalvelun. Hamilton suhtautuu epäillen "molempiin" imperialistisiin suurvaltoihin.

Nykysilmin alkuperäinen Hamilton-sarja on monin paikoin hidas ja laahaava: kustannustoimittaja viivailisi tänä päivänä Coq Rougesta noin neljänneksen yli. Mutta jäljelle jäävä kolme neljännestä on edelleen pätevää jännityskirjallisuutta. Eipä ihme, että ruotsalaiset tuotantoyhtiöt tekevät Hamilton-hahmosta rebootin elokuviin tai tv-sarjaan kymmenen vuoden välein.

Sarjan parasta tarjontaa ovat Coq Rougen lisäksi Fiendens fiende, jossa Hamilton mm. murhaa Venäjälle loikanneen ruotsalaisvakoojan. Myöhemmissä osissa Hamilton kiemurtelee syyllisyyden tunteissaan ja vaikeaa on mm. isyyslomakorvausten kanssa. Kenellekään en voi suositella sarjan 2006 ilmestynyttä Madame Terror -pohjanoteerausta, jossa Hamilton komentaa Palestiinan laivaston lippulaiva-alusta ja jallittaa vastustajia kuin ruotsalainen Marko Ramius.